Periksi ei anneta – Eva Jaren tarina suomalaisen naisjalkapallon synnystä

Eva Jaren tarina osoittaa, että naisurheilun kehitys ei ole ollut lineaarinen tai itsestään selvä prosessi, vaan seurausta yksittäisten ihmisten sitkeydestä rakenteissa, jotka eivät alun perin olleet heitä varten rakennettu.

Teksti: Maiju Ruotsalainen

Kuvat: Eva Jaren arkistot

“Periksi ei anneta, eikä nöyristellä” – Jalkapallolegenda Eva Jaren tarina

Kun Eva Jare kulkee Lahden kaduilla, hänen katseensa palaa usein niihin muistoihin, joissa kaikki alkoi. Talkoilla rakennettuun pikkukenttään, jossa eri-ikäiset lapset pelasivat sulassa sovussa, kunnes aurinko laski. Elettiin 50–60-lukua. Siitä syttyi kipinä, joka ei koskaan sammunut.

- Muistan vieläkin, kun kansakoulussa pääsin kerran pelaamaan poikien kanssa. Riplasin heidät nippuun ja tein monta maalia. Siihen se sitten jäi. Siihen aikaan tytöille ei ollut jatkumoa, Jare aloittaa tarinansa jalkapallovuosiltaan.

Mutta kipinä jäi kytemään. Kotona jalkapallo oli verissä. Isä oli pelannut Lahden Pallomiehissä hyökkääjänä. Hän ei koskaan ehtinyt nähdä tyttärensä pelejä, kuolema vei ennen kuin naisten jalkapallo Suomessa ehti kunnolla alkaa. Äiti ja sisarukset sen sijaan istuivat katsomossa, kun Eva yli 20-vuotiaana vihdoin pääsi pelaamaan.

Naisjalkapalloilun kilpailutoiminta alkoi Suomessa 1971 ja samana vuonna alkoi myös Jaren jalkapallotaival seuratoiminnassa.

- Tuntui tosi hienolta päästä pelaamaan oikeassa ottelussa.

Historiallinen ensihuuto

25. elokuuta 1973 Maarianhamina. Yleisöä oli paikalla 1540 henkeä, kun Suomen ensimmäinen naisten jalkapallomaaottelu pelattiin. Vastassa on Ruotsi, suuri naapuri, josta tiedettiin, että se oli Suomea pidemmällä naisten jalkapallossa.

Maaotteluun joukkue oli valmistautunut muutamilla yhteisillä leiripäivillä, sekä yhdellä harjoitusottelulla, ennen lentomatkaa Turusta Maarianhaminaan. Monelle lentokokemus oli ensimmäinen. Koneessa istui joukko naisia, jotka raivasivat polkua tuleville sukupolville.

- Kun Maamme-laulu soi, tunnetila nousi korkealle. Tiesimme, että olemme osa historiaa.

YLE TV2 lähetti ottelun suorana. Selostajana toimi legendaarinen Anssi Kukkonen. Mutta nauha on kadonnut arkistoista ja samalla pala suomalaista urheiluhistoriaa on jo kuvamuodossa pyyhkiytynyt pois.

Ottelu päättyi 0–0.

- Se oli meille hyvä tulos. Ruotsi oli taitavampi, mutta me taistelimme.

“Otteluita tultiin katsomaan uteliaisuudesta”

Jaren muistoista nousee kuva karusta, mutta intohimoisesta arjesta. Harjoitukset koulujen liikuntasaleissa ja hiekkakentillä. Ja kun Lahden suurhalli valmistui, naisille jaettiin niin sanottu lepakkovuoro kello 21–22.30.

- Vaikka ennakkoluuloja ja vastarintaa oli paljonkin, niin oma motivaatio naisten jalkapallon pelaamista kohtaan säilyi hyvänä. Ajattelin, että tästä lähtee naisjalkapallon kehitys. Periksi ei anneta, eikä nöyristellä.

Kun naiset alkoivat osallistua palloliiton järjestämiin sarjoihin ja alkoivat itse rahoittaa toimintaansa järjestämällä erilaisia tilaisuuksia, ei seuran johto sitä aina ymmärtäväisesti katsonut. Ennakkoluulot olivat arkea. Naisista oli hyötyä seuroille lähinnä lipunmyyjinä ja käsiohjelmien jakajina miesten otteluissa.

Eikä katsomossakaan naisten jalkapallon pelaamista aluksi vakavasti katsottu.

- Sille naureskeltiin. Otteluita tultiin katsomaan uteliaisuudesta naisten pelaamista kohtaan. Mieskatsojat ihastelivat pelaajien viehkeyttä ja sääriä, olihan pelihousut aika lyhyet.

- Pelissä kyllä erottui hyvät pallonhallinnan omaavat pelaajat, mutta aplodit sai pelaaja, joka osui palloon ja sai sen lentämään mahdollisimman pitkälle, huolimatta mihin se päätyi.

Maalintekijän hetki

Elettiin kesää 1976. 12.kesäkuuta on päivä, joka elää ikuisesti suomalaisessa jalkapallohistoriassa. Soile Malm vei Suomen johtoon, Ruotsi tasoitti. Sitten tuli hetki, josta entinen hyökkääjä puhuu kuin se olisi tapahtunut eilen.

- Sain syötön keskikentältä. Maalivahti tuli vastaan, harhautin, ja sisäterällä laitoin pallon maaliin. Seuraavaksi huomasin olevani pelaajarykelmän alla, nurmessa.

Suomi voitti Ruotsin 2–1. Ainoa kerta, kun Suomi on onnistunut siinä naisten jalkapallomaaottelussa.

Jare tietää, mitä maali merkitsi.

- Se opetti, että kovempikin vastustaja voidaan voittaa kovalla taistelulla ja hyvällä yhteispelillä.

Naisjalkapallon edelläkävijä

Eva Jare ei ollut vain pelaaja. Vuonna 1977 hänestä tuli ensimmäinen nainen, joka valmensi naisten mestaruussarjassa.  Viisi vuotta myöhemmin hänestä tuli myös ensimmäinen suomalainen nainen, joka suoritti A-valmentajalisenssin vuonna 1982.

- Kurssilla olin ainoa nainen. Palautetta annettiin samalla tavalla kuin muillekin, mutta joskus testattiin. Kun olin valmistautunut hyökkäysharjoitteeseen, kouluttaja vaihtoikin sen puolustukseen. Piti reagoida nopeasti. Ja onnistuin.

Kun Palloliitto perusti naisvaliokunnan, toimi Jare sen ensimmäisenä naisjäsenenä vuosilla 1981–1985. Niinä vuosina syntyi muun muassa idea Stadi Cupista, joka on edelleen suosittu turnaus tyttöjalkapalloilijoiden keskuudessa.

Vaikka edelläkävijän tie on ollut paikoin kivinen, Jare muistelee matkaansa lämmöllä.

- Naisena piti todistaa osaamisensa moneen kertaan, silti päällimmäisenä mieleeni on jäänyt ennen kaikkea periksiantamattomuus, jonka matkalla opin.

Nykyhetken katsomoista

Nyt Jare seuraa pelejä toisella tavalla, tarkkaavaisesti, mutta ylpeänä. Hän on nähnyt, miten laji on muuttunut.

- Ammattimaisuus on tullut jäädäkseen. Isoissa seuroissa pelaajat ansaitsevat jo elantonsa. Siirtosummatkin ovat suuria, jostakin naispelaajasta maksetaan seitsen- numeroisia siirtosummia.

Kun Suomi pelaa EM-kisoissa, Jare katsoo televisiota ja muistaa 70-luvun illat, jolloin otteluihin tultiin katsomaan lähinnä sitä, miten naiset pärjäävät. Nyt katsomot täyttyvät ja miljoonat seuraavat kotikatsomoissa.

- Se ilahduttaa minua valtavasti. Tunnen, että olen ollut mukana rakentamassa pohjaa tälle kaikelle.

Elämä jalkapallon jälkeen ja sen kanssa

Vaikka aktiivivuodet ovat takana, pallo ei ole kadonnut. 78-vuotias Jare pelaa yhä kerran vuodessa Rockfutiksen SM-kisoissa HC Ilotytöt -joukkueessa.

- Kerran tein kolme maaliakin, hän nauraa.

Ja muutenkin urheilu kulkee mukana, erityisesti padel on lähellä suomalaisen jalkapallolegendan sydäntä.  Kaikessa tekemisessä mukana kulkee jalkapallon tuomat elämäntaidot.

- Periksiantamattomuus, rohkeus ja uskallus toteuttaa asioita, sekä kiitollisuus kaikille, jotka tekevät työtä naisten ja tyttöjen jalkapallon eteen.

Viesti nykypelaajille

Jare ei epäröi antaessaan neuvoa nuorille.

- Seuran treenien lisäksi pitää harjoitella omatoimisesti. Pitää uskoa unelmiin. Ja muistaa, että aina voi laittaa kaverin loistamaan, maaliin johtavat syötöt ovat yhtä tärkeitä kuin maalit.

Hän seuraa tiiviisti edelleen naisten pelaamaa jalkapalloa. Englannin naisten Super liiga, sekä Ruotsin Damallsvenskanin ottelut pyörivät TV:ssä ja suomalaispelaajat sarjoissa, kuin kirsikkana kakun päällä, lämmittävät Jaren sydäntä.

- Suomen Kansallista liigaa näkyy myös tv:stä, tosin katsojaluvut ovat vaatimattomia. Siinä onkin kehityskohde, jotta pelien taso saataisiin nousemaan.

Seuraavan sukupolven jalkapalloilijoista Jaren mieleen on jäänyt erityisesti brasilialainen Marta ja suomalainen Laura Österberg-Kalmari.

- Maalinteko on jalkapallon suola, Jare perustelee suosikkejaan.

“Kunpa olisin saanut aloittaa kymmenen vuotta aikaisemmin”

Jare puhuu voittomaaleista, valmennusvuosista, sekä pioneerityöstä, mutta tärkein asia jää hänen sanoihinsa lopuksi.

- Kunpa olisin saanut aloittaa kymmenen vuotta aikaisemmin. Olin jo 24, kun pääsin ensimmäistä kertaa pelaamaan seurajoukkueessa. Mutta se ilo, kun vihdoin sain pelata jalkapalloa, sitä en unohda koskaan.

Menneisyys rakentaa tulevaisuuden ja Eva Jaren tarina on samalla myös suomalaisen naisjalkapallon tarina. Se alkaa hiekkakentältä ja lepakkovuorosta ja jatkuu täysille stadioneille, miljoonien katseiden alle.

Ja sen ytimessä sykkii sama voima, jonka Jare sanoo kantaneensa läpi matkan: “Periksi ei anneta. Eikä nöyristellä.”